Depeche Mode on keikkunut jo 25 vuoden ajan poplistojen kummajaisena. Bändi on julkaissut urallaan kadehdittavan määrän hittisinglejä, joista muut bändit voivat vaan haaveilla. Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher ovat kasvaneet 1980-luvun alkupuolen post-punk poppareista tämän päivän supertähdiksi.
Depeche Mode tekee edelleen ajattomia ja inspiroivia kappaleita, jotka viehättävät kaiken ikäisiä bändin ystäviä. Kaikki loistavat kappaleet Depeche Moden koko uran kattavalla The Best of Volume 1-albumilla liikkuvat valoisan ja hämärän, rakkauden ja vihan, sekä kivun ja nautinnon häilyvillä rajoilla.
Vuonna 1981 Depeche Modesta tuli nopeasti listamenestyjä ripeiden syntikkapop-kappaleiden New Life, Just Can't Get Enough ja See You jälkeen. Näistä elektronisen musiikin helmistä huokuu nuorekas kunnianhimo ja kiihkeys musiikin tekoon. Kappaleet olivat ensisilmäys Depeche Modea odottavaan kirkkaaseen tulevaisuuteen.
Alkuperäisen kappaleiden tekijän Vince Clarken lähdön jälkeen Martin Goresta tuli päävastuullinen luova voima Depeche Modessa. Bändi julkaisi paljon musiikillisesti kokeilevia levyjä, ja heistä tuli ensimmäisiä brittibändejä jotka ottivat käyttöön erilaisia sampleja ja industriaalielementtejä. Kun nämä ainekset yhdistyivät Martin Goren erehtymättömään käsitykseen popmusiikista, niin tuloksena oli suuri määrä hittejä, kuten ivallinen yhteislaulu People Are People, raudalta maistuva Everything Counts ja sadomasokistinen yhteiskunnallinen satiiri Master And Servant. Kaikki välittömiä klassikkoja.
Vuoden 1987 albumiin Music For The Masses mennessä Depeche Mode oli jo stadionluokan rockbändi Yhdysvalloissa. Singlet Strangelove ja Never Let Me Down Again edustivat uutta eeppistä ja voimakasta tunnelmointia. Kuitenkin vasta vuonna 1990 julkaistu Violator-albumi nosti Depeche Moden moninkertaista platinaa myyneiden bändien raskaaseen sarjaan. Kaksi massiivista maailmanlaajuista hittiä, pöyhkeilevä glamrock henkinen Personal Jesus ja lipevä discopop täsmäohjus Enjoy the Silence, keräsivät Depeche Modelle aivan uuden armeijan faneja. Kappaleet keräsivät vahvaa soitto niin Music Televisionilla kuin underground-uskottavissa rave-piireissä.
Supertähteys oli hieman kaksijakoinen asia Depeche Modelle, koska se ajoi bändin sisäisiin ristiriitoihin ja aiheutti sen jäsenille erinäisiä riippuvuuksia. Tästä huolimatta, kireät levytyssessiot vuoden 1993 Songs Of Faith And Devotion-, ja sen seuraajan, vuoden 1997 Ultra-albumien kohdalla poikivat monta klassikoksi jäänyttä kappaletta. Näiden kappaleiden joukossa ovat muun muassa tunnustuksellinen cyberblues-kappale I Feel You, kohtalokas Walking In My Shoes ja yllättävänkin hilpeä, mutta silti maanisen epätoivoinen It's No Good. Tänäkin päivänä nämä tummasävytteiset kappaleet ovat Depeche Mode keikkojen yksiä kohokohtia.
Monella bändillä olisi ollut vaikeuksia toipua niistä koettelemuksista mitä Depeche Mode koki 1990-luvulla, mutta silti he palasivat kuulostaen musiikillisesti rikkaammalta ja jos mahdollista, niin mukana oli vieläkin kovempi tunnelataus. Heidän elektroniseen musiikkipalettiin lisättiin enemmän akustisia soundeja. Esimerkkinä tästä on loistoisa Dream On -kappale vuoden 2001 Exciter -albumilta.
Viime vuoden Playing The Angel -albumi osoittautui myös menestykseksi. Tällä levyllä Gore sai Dave Gahanista rinnalleen täysiverisen kirjoituskumppanin. Levy sisälsi mukaansatempaavat ja viettelevät hitit Precious ja Suffer Well. Uudelta kokoelmalta löytyvä täysin uusi single Martyr alkoi hahmottua samoissa tuottoisissa levytyssessioissa.
Depeche Mode jatkaa kulkuaan valoisan ja hämärän, rakkauden ja vihan, sekä kivun ja nautinnon häilyvillä rajoilla. 25 vuoden, 70 miljoonan myydyn levyn ja 40 listahitin jälkeen Depeche Mode on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista bändeistä.
